Hiutaleita

Eilen taivaankatto näytti erityisen kauniilta. Sinisellä pohjalla pilvet kuin suuri taiteellinen teos, moninkertaiset lintujen muuttoa tekevät parvet. Niin montaa väriä en muista monestikaan pilvissä nähneeni... Pilvet olivat niin sotkuiset, mutta mukavasti silti sopusoinnussa keskenään.  Kaukana kun taivaanrannassa aurinko painui mailleen, pilviverhon takaa jonkinlainen aarrearkku nostatti teoksen keskelle sateenkaaren. Erilaisen. Sillä ei ollut jalustaa eikä siitä löytynyt huippuakaan, se ei ollut kaaren muotoinen, se kohosi kohti korkeuksia. Siellä se vain viipyili, pilvien keskellä. Jossain äärettömän kaukana joku teki matkaa jonnekin, perässään valkoinen sumu.

Aamulla sade kasteli ruusuisen sateenvarjoni, saapikkaat jalassani hörppäsivät omansa. Aamu-unisella pysäkillä silmäilin aamun tummaa taivasta. Katuvalon heijastus erotteli taivaalta satelevat pisarat ja veden seassa leijaili hissukseen muutamat valkoiset hiutaleet! Kunpa valkoiset olisivatkin jääneet jalan alle sulamatta <3
... Hetken kuluttua ruuhkabussin ikkunan takana kuului asvaltin sateinen kohina. Se kannatteli vielä hetkeksi sikeään uneen...

Lumihaaveisiin,
Mari

...minä yötä kuuntelen...

Aamun olisi toivonut kääntävän sivunsa heti ylihuomiseen. Olisi ollut ihana painaa silmät vielä kiinni, pyörittää peitto päälle ja olla.

Sumusade muuttuu kyyneleiden takaa ihan kuin pieneksi lumisateeksi. Ei kyyneleille ole loppua, ne alkoivat valua polttavasti poskille eilen. Antavat hetken tauon ja taas pyrkivät silmäkulmaan kuin varkain. Ottaa tietysti oman aikansa ja suutelee näin hellästi kauniita, syntyneitä muistoja.

Yhteisymmärrys on tänään täysin kateissa, niitä päiviä kun ajatus ei millään tavalla kohtaa. Turhauttaa ja se mikä olisi kaikkein tärkeitä- halaus. Miten välimatka voikaan olla joskus valtavan pitkä? Suru muuntuu helposti turhautuneeksi kiukuksi. Ei osaa olla paikoillaan, eikä siltikään mistään tule valmista.

Pieni kysyy "miksi, äiti, et lainkaan hymyile".  Yritän selittää että on surullinen mieli, ei äiti teille lapsille vihainen ole, ei iskällekään... että enkelit hakevat pian rakkaan pois, pian hän katselee meitä tuolta pilven päältä. Niin minullekin pienenä kerrottiin. Toinen pieni tulee, rutistaa niin paljon kuin pienistä käsistään jaksaa ja painaa poskelle pehmeän pusun: "minä tykkään, äiti sinusta niin valtavasti."

Eilen ajoin yksin pitkän kotimatkan kun ilta taittui jo hämärään. Niin tutun ja kauniin laulun sanat saivat taas erilaisen sisällön:

"...Minä yötä kuuntelen, kuuleeko minua siellä kukaan?
Hyvästiksi suutelen muistot ja kuljen tähtien mukaan.
Lumivalkoisen taivaan minä joskus jossain kiinni saan
ja nousen siihen laivaan, jolla lähden ja joka kotiin palaa..."

-Kaija Koo: Isä-

 

Vastakeitetty kahvi lämmittää valkoisen kahvikupin kyljet. Kupin kyljessä leijailevat haaleat lumihiutaleet...

 

 

 

 

Ajatuksin, Mari

 

Rakkauslaulua, sisustusta, kondiittorin alku ja piimätortut

 

 

 

 

Aamulla tihkusateessa reipas pyöräilylenkki kauppaan. Matkaan ostettiin leivontatarvikkeita, talvisia nonparelleja, kimallegeeliä ja pyöriteltiin kätemme taikinaan. Aamupalalla piimätorttuja, jonka ohjeen sain ihanalta ystävältäni.  Helppoja ja hyviä!

 

350g-500g voita

2lasillista sokeria

*vaahdotetaan*

 

1kg venhäjauhoja

*sekoitetaan vaahtoon*

 

2lasillista piimää

2tl soodaa

*sekoitetaan keskenään ja lisätään muun taikinan joukkoon*

 

Kaulitaan levyksi ja otetaan lasilla pyöreitä muotoja ja haarukalla pistellään pinnalle reiät.

Paisto 300 asteessa ihan sen verran että pinta hieman kellertää.

 

Leipominen on sujunut mm. rakkauslaulun tahdissa ja vuorossa on kondiittorinalun (omin sanoin tulevan kakkujenkoristelijan) kauniisti koristelemia piparkakkuja päiväkahvin kanssa nautittavaksi. Pullataikina laitetaan kohoamaan ihan kohta. Huomenna on kuulemma joululaulujen vuoro kun piparkakkuja paistellaan oikein tosissaan.

Pakollinen vapaapäivä tai kaksi tekee hyvää tämän talon molemmille naisille <3

 

Iloisuutta, luovuutta ja hyvää tuulta,

Mari

 

 

Valmis!

 

Iltapuuhat tehtiin täällä tänään. Se valmistui illan tullen ja on mukavan valoisa. Vaikka valkoinen hunnuttaa enenevässä määrin koko kotiamme, täytyy todeta että erityisen hyvin valkoinen sopii hämärään yläkertaan, jonka katto viistää siivut huonetilan molemmilta sivuilta.

 

Huomenna täytyy sisustaa <3

 

Valoisaa viikkoa sateisen syksyn keskelle,

Mari

 

Oma rauha

    

"Sallin itseni tuntea jokaisen tunteen, mitä ikinä se onkaan

 ja seuraan sitä sisäisestä tilastani,

 jossa on rakkaus ja hiljaisuus"

 ***

Ilta ihan yksin. Sade rummuttaa edelleen ikkunalaudoilla, jaksoi päivän verran tauota ja malttaa olla surkeuttaan näyttämättä. Koulun pieni näyttötutkinto on saanut vatsan kipeäksi, se jatkuu vielä huomiseen. Ajatukset juuri nyt kuin paksua puuroa, takertelee kurkussa eikä maistu miltään. Ajattelin kutoa, mutta ehkä mahdollisuus pitkään uneen houkuttelee sitäkin enemmän ja ehkä se olisi tarpeen. Olen väsähtänyt unikuvien keskelle kirja kainalossa iltaisin jo liiankin varhain. Pari riviä tekstiä on riittänyt täysin saamaan haukotukset huulille ja painamaan silmäluomet kiinni.

Sopusointu on ollut seinien sisällä. Pieni huone helpotus valmistuu ensi viikolla, kalusteet sinne on jo hankittuna.

Keskikerroksessa "helpotuksen" työt taasen viipyilevät...

...ehkä vielä hyvinkin pitkään...

Suunnitelmien yksityiskohdat vaihtelevat tämän kohdalla vielä, mutta suuntaviivat ovat selvillä. Tiiliseinä lapion takana on ainakin haaveissa säilyttää. Se vain maalataan. Valkoisella. Ehkä.

Syysterveisin, M

Pöytä

 Kirpparitavaroiden paljouden keskeltä pilkistää jotain sinistä sekä puisevaa.

...se tunne, kun tuntee halkeavansa liitoksistaan, kun silmäilee kysyvästi ystäväänsä silmästä silmään, hymy huulen pielissä kihelmöiden... Se osui ja kolahti. Ihan heti! Hintalapussa luki 25 rahaa, joten matkaani lähti.

Päänsisällä kuplii kymmenittäin idoita juuri nyt, sisustuskirjan sivuja olen pöyhinyt eilisen jälkeen tuon tuosta. Tällä erää lastenhuoneet kiehtovat erityisesti ja pöytä majoittuikin siksi rasavillin miehenalun pikkuautoilla täytettyyn huoneeseen.

Tukkoisuus alkaa väistyä tieltä, vaikka lääkekuuri saa voimaan pahoin. En välitä siitä, tuntuu nimittäin niin upealta kun päässä ei jatkuvasti vihlo tai jyskytä!

Syksyisten lehtien sadetta,

Mari

hapuilevia...

Askeleen alla pyörähtelevät rapistuneet vaahteranlehdet. Jossain kaukana näkyy asvaltin pinnassa pyörähtelevät sumurenkaat ja kaukaisuudesta korviin kantautuu katuvalojen varoitusäänet. Syksy lennättää puuskittain oksilla viipyileviä lehtiä ja minä kuljen tuijottaen märkään asvalttiin, ajatuksissani askel kerrallaan. Askeleen ääni on ainoa terävä, sen erotan selvästi. Minä kipuilen vielä ja yritän tomerasti toivotella hyvää matkaa kuumeilulle.

Viime yönä en saanut unta. Aamulla tuntuu väsy vetävän mukanaan ja olen hämmentyneenä tuijottanut koivujen oksilla riippuvia keltaisia lehtiä ja silmäillyt lintujen liikehdintää. Kerrotaan lintujen tietävän, milloin suru valtaa sydänalan ja kertovan viestin niille, jotka ovat sille herkkiä sydämensä avaamaan. Parin sukupolven takaa, on hän piirtänyt  kämmeneeni elämänviivan- äitiini, minuun ja lapsiini. Puristan puoliksi valmista neuletta käsissäni enkä saa sitä jatkettua. Kaipaus raivaa jo tilaa sisälläni ja kyynelhetket hunnuttavat ajatuksen virtaa. Tuntuu että säpsähdän jokaista puhelinsoittoa- odottavalle aika on pitkä, luopuminen puristaa, vaikka eihän hetkeä meistä kukaan tiedä...

...lämmin käsi lohduttaa hiljaa, hakee sohvalla käteni omaansa, puristaa ja silittääkin vähän.

***

“Rakkaus ei ole toisessa ihmisessä vaan meissä itsessämme: me herätämme sen. Mutta jotta se heräisi, tarvitsemme toista.”
-Paulo Coelho

***

 <3 ajatuksin,  Mari