Tiistaina...

  

 

 

 

 Sade on vihmonut alppihovin ikkunoilla ja tuuli taputellut puiden oksistoja.

Viima on käynyt kauluksesta sisään ja saanut koko olemuksen värisemään.  

Koti on alkanut huomaamatta viilentää huoneitaan kun vanhat kiviseinät imevät syksyn saapuvaa viimaa ja kylmyyttä.  Puseron alla lämmittelee kuitenkin hyväntuulinen olotila vaikka flunssa tuntuu kipuavan vieraisille uudemman kerran. Olotila, se joka nauttii jokaisesta lahjaksi annetusta päivästä kotona.

 

Muutaman auringonsäteen ohella keittiön pinnat kuurautuivat putipuhtaiksi. Laakerinlehti viipyilee keittiön ikkunalla ja ahmii matkassani päivän lyheneviä valonsäteitä, varastoon talven varalle! Yhdessä nautiskelemme kermansävyisen vaa'an seurasta, ystävän minulle hankkimasta keittiön uudesta suloisuudesta.

 

Takkatulen kaipuu kasvaa sitä mukaa kun illat hämärtyvät entisestään. Polttopuiden ritinä on kuin musiikkia korville,  niissä himmenevissä illoissa, kun kaikki muu ympäriltä hiljenee...

Ehkä sytytän takkatulen liekin, sen jälkeen kun saunan lämpö on hätyytellyt epämieluisan vieraan loitommaksi luotamme ja taivaalle nousevat kirkkaat tähtien juovat. Ja sitten kun on aivan tyyntä...

 

 

"Teen pitkää matkaa
kauas
lähelle
oman itseni tuntemattomaan
kartoittamattomaan maahan.
Ehkä keidas
Ehkä lähde
Ehkä hiljaisuus
tietoa tulvillaan."

-Maaria Leinonen

 

Lämpimin ajatuksin, Mari