Taivaankansi oli tilannut sateen kastelemaan yön hiljaisenmustia tunteja. Aamuaskeleiden alla kopiseva asvaltti ja olkapäille satelevat kastepisarat leikkivät verkkaista leikkiään. Katujen synkkä musta ja takametsästä, ikkunan läpi huutava hiljainen pimeys- ne eivät ole minua varten. Odotan kipeäsi lunta, höyhenen kevyttä taivaan tervehdystä, miljoonia lumikiteitä, kauneutta!
Iltojen salliessa olen tehnyt paikkani nojatuolin syliin, hätistänyt iltamustaan kääntynyttä päivien painoa pois. Pöydällä lepää kaunis kirja, kuin koru jonka pehmeä satiininauha kertoo luetun ja lukemattoman eron. Olen maistellut sanoja ja kuunnellut sivujen herkkiä säveliä, käärinyt ajatukseni hämmennyksen sekaisen kiitollisuuden kääreisiin- ja kyynelehtinyt.
Käännän sivuja toisensa jälkeen ja rakennan näkymättömät seinät ympärilleni. Kirjan riveillä löydän itseni, huokaan mennyttä tuskaa ja voimattomuutta. Lämpimät kyynelkiekot pesevät vieläkin, parin vuoden takaisia, väsyneen kotiäidin uupuneita huoneen nurkkia ja löydän ajatuksissani itseni kyyneleiden kuristamana keittiön lattialla, sydän suljettuna, silmät itkunturvotuksen sitomina. Kuukausikaupalla arkista pimeyttä, jonka keskelle joku näkymätön paha syötti tauotta satuttavia sanoja, jotka repivät auki tulehtuneita tunnetiloja, minussa. Enkä minä sitä voimattomuutta koskaan toivonut, mutta se kyynellaakson pohja minulle sallittiin että saisin jonakin päivänä nähdä <3
"Jokaisessa pimeässä metsässä on viesti."
"Se mikä vaikuttaa silmissäni pahalta voisikin olla kuin pilvi, josta lankeava sade on hyväksi koko maailmalle. Kuinka kukaan voisi tietää, mitä lohdutus ja kestävyys, armo ja anteeksiantamus, kärsivällisuus ja rohkeus todella merkitsevät, jos maailmamme ylle ei lankeaisi yhtään varjoa?" ...kuinka loputtomalta jotkin varjot voivatkaan tuntua- huokaan!
"Pilvien yläpuolella aurinko paistaa aina." ... siihen uskoin pienesti silloinkin- sinapinsiemenen verran kenties...
Näen itseni poikani sängynreunalla istumassa, häntä sylissäni pidellen... Viimeisillä voimanrippeilläni huusin, huusin niin syvältä sydämen juurista kun vain jaksoin. Keskellä yön pimeyttä, jonka hiljaisuutta halkoi jälleen kerran pienen pojan lohduton, kuukausien ketjuissa, tuntien helminauhoissa jatkunut itku. Hätä ei enää sattunut, se nujersi ja halusi tappaa.
Sinapinsiemenen verran sisälleni juurtunut usko ja toivo huusi kohti yönmustaa taivasta ja takertui siihen valkoiseen, puhtaaseen takinliepeeseen joka kuiskaa sydämeeni olleensa siinä ihan jokainen hetki. Itkemme itsemme uneen, niin kuin kaikkina muinakin, 365:na iltana ja yönä ennenkin...
...ja yhden huudon, sydämenpohjasta lähtevän pyynnön jälkeen kuin leikaten kokonaisia, unentäyteisiä öitä, parempaa huomista.
Niinpä...
..."Miten vaikeaa on ottaa vastaan rumuutta, kiittää siitä kuiskaten ja muuttaa kiittämällä rumuus kauneudeksi. On vaikeaa mieltää murheita armoksi ja lisätä ne kiitoslistaan, mutta niin kuin kirurgi joutuu leikkaamaan poikani sormea saadakseen sen parantumaan, niin myös Jumalan täytyy viiltää haava kiittämättömään sydämeeni jotta minusta voisi tulla kokonainen"
"Tavastamme katsoa riippuu, saammeko kokea iloa".
"Näkökulma- meidän tapamme katsoa asioita."
Pyyhkäisen silmäkulmiani koska sanat muodostavat sumean kalvon katseeni pinnalla. Arjen latistuneen painon alla halusin silloinkin etsiä kauneutta ja verhosin kauniiden keskelle mieleni murtuneet muruset. Blogini, silmäteräni... Löydän riveiltä vastauksen siihen, miksi kaipasin varsinkin tuolloin niin kipeästi vierelleni kauneutta, hyvyyttä... Että voisin löytää kiitollisuuden rumuuden keskellä. Vaikeankin
Eucharisteon- kiittämisen
. Vaikka
"elämäni on niin turhauttavan arkipäiväistä, että minua inhottaa." voisin irroittaa kauneuden avulla niitä itseeni lyötyjä haavoja, jotka satuttavat, ja korvata lyödyt haavat uusilla, puhtailla ja hyvillä -sen kautta iloa ja palan rauhaakin. Käärin kirjan rivejä ajatusteni aallokkoon, alleviivaan ne jotka nousevat puhuttelemaan vieläkin enemmän ja palaan alleviivattujen sanojen luokse uudelleen ja uudelleen...
...kauneudenkaipuu ei olekaan turhuutta, ei pinnallista vaan niin sisäänrakennettua ja tarkasti suunniteltua suunnitelmaa! Se auttaa yli vaikeidenkin päivien...
Hymyilyttää...
Sadepisaroiden jäinen tanssi aamuruuhkaisen kaupungin kivetyksillä, ja ajatukseni... Kuinka ajatukset voivatkaan olla joskus niin höyhenen hentoja ja ajatusten punoskin niin käsin kosketeltavan hauras. Miten kameran linssin läpi voi virrata niin valtavan kauniita asioita, tallennettavaksi, palattavaksi uudelleen niin nopeasti ohikiitäviin hetkiin. Kirjan sivut liitivät loppuunsa, nopeasti, ahmien ja aloittaakseen jälleen uuden kierroksen.
"Ilo lievittää. Ne, jotka rohkeasti keskittyvät siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista, vaikka pientäkin, ja etsivät iloa arkipäivästä ja kiittävät siitä, ovat muutoksen tuojia. Heidän kauttaan Valo pääsee loistamaan kaikkialle maailmaan. Kun armon sade saa langeta kovien sydäntemme maaperään ja ilo imeytyä kaikkeen, mikä meissä on kuivaa, halkeillutta ja särkynyttä, silloin elämä puhkeaa esiin."
***
KAUNEIN KOSKAAN LUKEMANI KIRJA joka sanoitti tunnetilani, jakoi ajatukset kanssani. Puhuttelee ja kannustaa kiittämään. Pakottava tarve lukea uudelleen, uudelleen ja uudelleen <3
"Metsästän kauneutta, etenen hitaasti silmät avoimina, ja jokainen lihakseni jokainen säie aistii ihmettä. Tämä on metsästyksen hurmaa, ja kauneus on saaliseläin joka kätkeytyy jokaiseen hetkeen."
-Mari
Kiitos Kustannus Oy Uusi Tie tästä postin tuomasta, kauniista lahjasta <3
Kursiivilla merkityt tekstit suoria lainauksia Ann Voskampin kirjasta Tuhat lahjaa.
Kirjan on suomentanut Susanna Hirvikorpi
