Muistelin menneitä. Pari vuotta sitten kuvattujen hetkien helmet tuntuivat edelleen samoilta ja tutut tunteet olivat hetkittäin käsin kosketeltavissa. Vuosikaksi sitten oli lasten kanssa aikaa panostaa kotiin ja kynttilät paloivat pitkin päivää kun syksy teki tuttavuutta kotimme nurkissa...
Iltaisin nostetaan tällä haavaa vain jalat olohuoneen nojatuolin nojalle, avataan telkkari jos sitäkään. Ulkolyhty ei ole saanut asukikseen vielä kertaakaan kauniisti lepattavaa liekkiä... Nolottaa melkein, kun askeleen alla liukastelevat terassin liuskekivillä havunneulat ja helma hampaissa kiirehditään ovesta sisään ja ulos. Jalan alla saattaa rapsahtaa omena tai kaksi rikki...
Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, hyvänen aika sentään! Olkoonkin millainen ruuhkavuosi tahasta, siitä huolimatta!
Viikonloppua odotellessa. Ilman aikatauluja tai hoppua...
...ehkä kotikin tykästyy asukkaisiinsa taas ihan eri tavalla?
Mari