Tänään oli tarkoitus kulkea hiljaa ja istua penkkirivissä yksin. Nostaa kädet korkeuksia kohti ja huokaista hiljaista painoa kauemmaksi. Vaikka vain äänettömästi, itkeä jotain tuntematonta alakuloisuutta pois ja tunnustella liian pitkän ajan jälkeen, kuinka hyvää tekevää olikaan tuntea polttavien kyynelvirtojen valuvan poskille. Niin hyvää tekevää, niin rakasta!
Elämän arjessa ajatus hukkuu ja joskus on itseltään kadoksissa. En voisi enää hetkeäkään kuvitella eläväni ilman Häntä. Häntä joka jaksaa kerta toisensa jälkeen puhdistaa niin syvältä, kertoa että on hyväksi murtua välillä kyyneliin saakka jotta parempi huominen saisi enemmän tilaa olla ja antaa sen minkä on osakseni suunnitellut. Ja vaikka tuntisitkin olevasi yksin, niin hurjan valtavan yksin, et siltikään ole.
Kyynelten aallokko puhdisti syvältä ja pakotti istumaan aloillaan. Kehotti vaikenemaan, olemaan tekemättä mitään ja tyhjentämään juuri tässä heikkouteni kohdassa tämän saviastian, ihan sinne pohjalle saakka.
...eihän liian täyteen astiaan voi lisätä mitään; voimaa, rauhaa ja rakkautta- se läikkyisi hetkessä yli.
En vapise tummien tuntemusten äärellä enkä pelkää, miksi pelkäisin?
....täydellinen rakkaus karkottaa pelon. (1.Joh:18)
Päivien tummuus verhoaa Hänen valonsa katseeltamme piiloon. Valo on kuitenkin siellä, se on, se ei milloinkaan häviä- se on ainoa joka kestää iäti <3 ...kaikella on aikansa...
Viivyn vielä hetken sohvan sylissä ja tunnustelen kehooni pesiytynyttä väsynyttä onnellisuutta.
Kiitän siitä <3
Ajatuksin,
Mari
Mari
